Oli kesäkuun loppu vuonna 2014. Aikomukseni on viettää
kotimaassa pidempi kahden kuukauden loma. Halusin virittäytyä kotokamaraan,
arvioida elämääni ja tavoitella oman sukuni ammoisia kaikupohjia. Kevät oli
ollut rankka ja olin kunnon tauon tarpeessa. Olin itkenyt yhtäjaksoisesti lähes
neljä kuukautta, sallinut vihdoin neljäkymmentä vuotta kantamani surun nousta pintaan.
Sellaista tyhjennysitkua joka kumpusi ei mistään. Kyyneleet silmissäni jo heti
aamulla ennenkuin yksikään ajatus liikkui aivokopassa. Padon auettua vuolasta
virtaa ei pysäyttänyt mikään. Aivan uudella tavalla oli nyt kevyempi olo,
vaikka keho oli väsynyt.
Kävelin
pitkin Helsingin rantoja, oli kaunis kesäpäivä ja muistelin vuosikymmeniä
joilloin olin asunut täällä. Tuona
päivänä olin Lauttasaaressa ja ohitin kirkon, jonka suuri metallinen risti hallitsi
maisemaa. Istadin puistonpenkille ja jäin
hetkeksi tuojottamaan ristiä, mietin omaa ristiriitaista suhdettani ja nykyistä
etäisyyttäni luterilaiseen kirkkoon. Elämäni monenlaisia pohdintoja uskontojen,
henkisyyden ja esoteerisen filosofian alueilla.
Mieleni
virtaus matkasi lapsuuteeni, jolloin olin kokenut uskomattomia autuuden
tunteita Albert Edelfeltin “Kristus ja Mataleena” taulun edessä. Sen kauneus
pysähdytti minut ja ajantajuni katosi. Liimauduin lattiaan. Taulun
suurikokoinen kopio roikkui Kotkassa päiväkoti Toukolan juhlasalissa. Minulla
oli tapana livahtaa saliin ihailemaan rakastamaani talua. Sen loisto ja ylivoima
muutti minut hetkessä pieneksi muurahaiseksi. En halunut muuta kuin astua taulun
sisään ja kömpiä Kristuksen valokaavun alle piiloon. Sama ihmeellinen valo suojeli
minua päivittäin kulkiessani pimeän metsän halki päiväkotiin.
Juuri tässä
Lauttasaaren kirkossa toimitettiin konfirmaationi. Se oli yksityistilaisuus,
koska tuleva aviomieheni toivoi kirkkohäitä. Hänen sukunimensä sisälsi
kirkko-sanan joten ehkä nimi velvoitti. Kovin uskonnollinen hän ei ollut. Olin
aikanaan kirjoittautunut ulos kirkosta heti 18 vuotis-syntymäpäiväni jälkeen,
seuraten älykkö ydinperheeni ateistista maailmankatsomusta. Tyttäristä jo
kolmas joka näin teki. Äitini oli kirkon kirjoilla vain niin kauan, kunnes
kaikki tyttäret olivat päättäneet itse, sitten hänkin lähti. Yleensä nuoret
suorittivat rippikoulun viisitoistavuotiaina. Myös minä olin, ystävieni kanssa,
mennyt pappilaan kuuntelemaan tiedotustilaisuutta kesän rippikoululeiristä.
Kuuntelin papin puhetta ehkä noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen nousin ylös
ja ilmoitin: “tämä ei ole minulle” ja marssin ulos. Muistan tunteneeni
mahtipontisuutta ilmoittaessani asiasta vanhemmilleni. Sellaista, jota vain nuori,
omaksi itseksi rimpuileva voi tuntea. Minut ripitettiin siis vasta paljon
myöhemmin. Konfirmaation aikana pappi kuitenkin siunaushetkellä yllättäin käytti
vahingossa väärää etunimeä. Hätkähdin kaapuni alla polvistuneena ja mietin,
mikäs vitsi tämä nyt on? Olivatko motiivini kyseenalaiset? Liitynkö kirkkoon
vain jonkun muun toiveesta, eihän se voikaan silloin mennä oikein? Kiltin tytön
sivupersoonani kuitenkin esti sillä hetkellä korjaamasta erhettä, eikä tuleva
aviomiehenikään sanonut mitään. Myöhemmin
sain papilta kirjeen. Hän oli huomannut virheensä ja pyyteli kovasti anteeksi
vakuuttaen, että väärästä nimestä huolimatta minut oli hyväksytty Jumalan
kotiin.
Mutta oliko
tämä Jumalan koti se autenttinen hengen kanava, jota myöhemmin elämässäni tulisin
niin janoamaan? Joitakin vuosia konfirmaatiotilaisuuden jälkeen, eroprosessini
yhteydessä, jätin jälleen kirkon. Molemmat liittoni jäivät lyhyeen, enkä ole
kumpaankaan satamaan sen koomin palanut. Luojan tiet ovat monet ja
arvaamattomat, eikä kirkolla onneksi ole yksinoikeutta pyhän sielun ja hengen
mysteereihin.
Vanhojen kirkkojen
ilmapiiristä pidän. Lauttasaaren kirkko kolkkoudessaan ei kuitenkaan tähän joukkoon
kuulunut. Pidän kirkkojen taiteesta ja musiikista. Laulaessani pääsin aina
syviin fiiliksiin. Opiskeluaikana tienasinkin taskurahoja laulamalla
jumalanpalveluksissa. Meitä oli Konservatoriosta sellainen vakiporukka, joka
matkasi kirkosta kirkkoon sunnuntaisin. Ei siinä kysytty kirkon jäsenyyttä,
ääneni riitti.
Nyt vuosikymmeniä
myöhemmin sieluni siunauksille avautuneena voin vakuuttaa, että kirkon omima
mysteeri kuuluu meille kaikille. Jokaisella on sisäänrakennettu kyky luoda
suora yhteys ykseyteen, jos vain niin haluaa. Minusta tuli merkityksiä luotaava
ihminen, alisen ja ylisen matkaaja. Vuosikymmeniä olen kylpenyt sieluni siunauksellisissa
energioissa, ihan omalla ristilläni. Välikäsiä, pappeja tai guruja en ole
tarvinnut. Omien kiirastulien läpi, valon
ja rakkauden täyteyteen. Se minussa, joka kaiken tämän omistaa ei ole mikään
pikku muurahainen, eikä Kristuksen eteen anovasti polvistuva Mataleena vaan
kaikkeuteen sulautunut tietoisuus. Elämää oman valokaavun alla. Tajunnantila, jossa
koen ja ymmärrän olevani sekä pisara että koko valtameri, subjekti ihmiskehossa
ja maailmankaikkeus yhtäaikaisesti. Sanat ovat riittämättömät.
